Fernandon ääni

Miksi kutsua harrastusta, jota on jatkanut yli kuusikymmentä vuotta? Jotakin, joka kietoutuu elämään, kunnes siitä tulee osa sitä? Ehkä sana ”intohimo” ei riitä kuvaamaan sitä. Ehkä voisimme kutsua sitä ”rakkaudeksi”.

Nimeni on Fernando, ja olen kahdeksankymmentä vuotta nuori. Olin hieman yli 20-vuotias, kun törmäsin melkein sattumalta ystävääni, joka kävi isäni myllyllä. En muista, miten aloimme puhua siitä, miten hän vietti vapaa-aikaansa. Hänen harrastuksensa ei ollut tuolloin vielä kovin yleinen, mutta pian siitä tulisi sellainen. Ja se tekisi minuun niin suuren vaikutuksen, että jatkaisin sen parissa koko loppuelämäni. Niinpä otin hänen kutsunsa vastaan ja lähdin hänen mukaansa oppiakseni, miten mehiläisiä kasvatetaan.

Uteliaisuus on todella sitkeää, ja kun se kerran syttyy, sitä on mahdotonta sammuttaa. Minä en ollut poikkeus. Aloin opiskella ja lukea kaikkea mehiläisistä ja niiden kasvattamisesta. Minulla on yhä monia noista kirjoista. Jokainen kertoo erilaisen tarinan, mutta yhdestä asiasta ne kaikki ovat samaa mieltä: mitoista. Noiden tarkkojen mittojen mukaan rakensin ensimmäiset mehiläispesäni. Kyllä, ”omani”, sillä kun luot jotakin omin käsin, voit todella kutsua sitä ”omaksesi”.

Minun on myönnettävä, etteivät ensimmäiset vuodet olleet helppoja, sillä todellinen oppiminen alkaa vasta, kun kirjat sulkee. Hunajan kerääminen pesästä ei ole kovin helppoa, ellei ole asiantuntija. On tunnettava menetelmät ja vuodenajat, tiedettävä, miten pesiä suojellaan saalistajilta ja paahtavalta helteeltä, sekä opittava kukinta-ajat. Ja ennen kaikkea on tutustuttava niihin itseensä – mehiläisiin – mikä on kaikkein vaikeinta. Niiden yhteiskunnassa mitään ei jätetä sattuman varaan, ja perheen puolustaminen on niiden tärkein arvo. Ne ovat jopa valmiita suurimpaan uhraukseen, joka ihmiselle merkitsee kivuliasta pistoa. Ne puolustavat, hoivaavat ja suojelevat; loppujen lopuksi ne eivät eroa meistä kovinkaan paljon. Me molemmat tiedämme, mikä on todella tärkeää.

Ehkä juuri siksi keräämäni hunaja päätyy yleensä perheelleni. Vaimoni käyttää sitä mielellään kakkuihinsa. Suosikkini on hänen crostatansa eli piirakkansa, jossa on paksu kerros hunajaa ja päällä mansikka- tai aprikoosiviipaleita. Hunajaa voi nauttia myös lusikallinen kerrallaan, vaikka ennen nukkumaanmenoa. Pidän aina käden ulottuvilla pientä pulloa luonnollista, kotona valmistettua propolista, toista pesän arvokasta lahjaa.

Vaimoni on kuullut minun puhuvan mehiläisistä niin paljon, että hänestäkin on tullut asiantuntija. Tyttäreni kasvoi minun ja mehiläisten seurassa. Ehkä alkuvuosina tekemäni muistiinpanot olivat tietämättäni häntä varten. Tyttäreni on aina auttanut minua, mutta nyt hän on päättänyt oppia vielä enemmän. Hän pyysi minua ostamaan mehiläishoitajan suojapuvun ja kaikki varusteet. Eräänä päivänä mehiläiset pistivät häntä, mutta hän vain kohautti olkiaan, sillä hän jakaa saman intohimon, joka on vienyt perhettämme eteenpäin jo vuosia. Tuon intohimon pitäminen elossa on ainoa tapa siirtää se tuleville sukupolville, jotta hekin voisivat ihmetellä mehiläisten ainutlaatuista elämää. Mehiläiset ovat olleet niin suuri osa elämäämme ja tulevat aina olemaan.

Tekijät:
Teksti: Carlotta Fiore
Kuva: Diego Rosselli