Cecilian ja Denisin äänet

On hetkiä, ainutkertaisia ajan ja paikan risteyskohtia, jolloin elämä esittää kysymyksen ja vastaus voi muuttaa elämän suunnan ikiajoiksi. Meille tuo hetki koitti, kun täytimme neljäkymmentä. Meillä oli valinta edessämme: jatkaisimmeko elämäämme tutulla tiellä, jota olimme oppineet kutsumaan omaksemme, vai poikkeaisimmeko totutulta polulta, sytyttäisimme intohimomme uudelleen ja kenties hahmottelisimme tulevaisuudesta uudenlaisen kuvan.

Omat turvasatamamme olivat kaukana pelloista, mutta päätimme jättää tämän turvallisuuden taaksemme ja lähteä tielle, johon olimme siihen asti tutustuneet vain viikonloppuisin kierrellessämme Italiaa moottoripyörällä. Yhtenä tällaisena viikonloppuna kohtasimme odottamattoman ystävän ja ymmärsimme, ettemme enää koskaan luopuisi siitä. Jotkut kutsuvat sitä "punaiseksi kullaksi", ja kuvauksen mukaisesti se onkin kaikkein arvostetuin mauste. Sen arvo perustuu siihen, että sekä viljely että sadonkorjuu on tehtävä kokonaan käsin. Se vaatii samanlaista huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta kuin annamme rakkaille ihmisillemme.

Niinpä ryhdyimme jälleen opiskelemaan, sillä koskaan ei voi oppia tarpeeksi. Muutimme aiemmin viiniköynnösten peittämän maapalstan sille kodiksi aivan oman kotimme viereen, Reggion kukkuloiden juurelle. Jotkut sukulaisemme tuijottivat meitä silmät suurina hämmästyksestä ja ajattelivat luultavasti, että olimme saaneet päähänpiston. Miksi muuten kukaan luopuisi lomistaan ja viikonlopuistaan sahrami-nimisen mausteen vuoksi?

Joskus haasteen edessä kannattaa kuitenkin kuunnella tuota pientä hulluuden kipinää. Nykyään elämme sahramille – se määrää päiviemme rytmin. Juuri sahramin vuoksi herätyskello soi pitkinä sadonkorjuupäivinä aamuneljältä, ja lähdemme pelloille haalarit päällä, taskulamput mukana, niin kylmässä kuin sateessakin. Palaamme kotiin mudan peitossa ja täynnä lempeää väsymystä, jossa maistuu voitto.

Tottumuksistamme ei ole helppo irrottautua eikä palata ajatuksissa entiseen elämään: kiireiseen arkeen, jossa ei ollut sekuntiakaan aikaa pysähtyä, katsella tai hengittää. Juuri tästä hankkeessamme on kyse: "uudelleen ajattelemisesta", nykyhetken muovaamisesta niin, että voimme elää luonnon kanssa rinnakkain, nauttia sen aisteille tarjoamasta hyvästä ja kunnioittaa rytmejä, joista jokainen hetki rakentuu.

Näemme toisinaan hämmästyksen välähtävän monien tapaamiemme ihmisten katseissa. He yllättyvät joskus siitä, kuinka paljon meistä itsestämme, historiastamme ja perheestämme on mukana päivittäisessä työssämme. Mutta jos saisimme valita, millä sanalla sitä kuvailisimme, emme luultavasti kutsuisi sitä "työksi". Se muistuttaa pikemminkin ihmeellistä seikkailua, avainta, joka avaa oven sellaiseen onneen, joka vielä muutama vuosi sitten tuntui saavuttamattomalta. 

Ehkä se on totta: valitsimme kyllä ylämäkeen vievän tien. Ehkä se ei ollut yhtä valoisa kuin muut, ehkä sitä oli vaikeampi kulkea, mutta sillä ei ollut meille väliä, sillä se oli meidän tiemme.

Tekijät:
Teksti: Carlotta Fiore
Kuva: Diego Rosselli